En tosiaankaan päässyt pitkällekään, vain muutaman sadan metrin päähän lähtöpaikastani, kun otin jo ensimmäiset kuvat. En ole nähnyt korvasieniä vuosiin, mutta tässä niitä nyt oli, eikä vain yhtä tai kahta, vaan pienellä alueella noin kaksikymmentä kappaletta. Tosin olivat niin lähellä tietä, että ei kannattanut edes harkita niiden poimimista.
Korvasienethän kasvavat melko kuivilla paikoilla, mutta aivan vieressä oli vielä hyvinkin märkää. Metsässä ei siis voinut vielä mennä pikkukengät jalassa ihan minne tahansa, sillä useimmissa kuoppakohdissa oli vielä menneen talven lumia, tosin toki jo vetenä.
Merivesi oli kovin matalalla - jopa niin, että rannalta katsoen näyttäisi kuin Kraaseli ja Kotakari olisivat kasvaneet toisiinsa kiinni. Kartalla näiden saarien välimatka on kuitenkin noin kaksi kilometriä, ja vaikka rannat täällä syvenevät hyvin hitaasti, en kyllä vielä tällä katsomisella usko, että ne olisivat oikeasti kasvaneet toisiinsa kiinni. Taustalla kuvassa näkyy Oulusta Kemiin matkalla oleva ro-ro -laiva Transwood, joka on tässä noin kolmentoista kilometrin päässä kuvauspaikasta.
Kävelyreittini kulki aluksi rantaa pitkin kohti Kiviniemeä, joten saatoin seurata Transwoodin kulkua useammassakin kohdassa. Seuraava havainto laivasta oli mahdollista tehdä Kotakarin ja Hietakarin välistä; tässä etäisyys laivaan on noin seitsemän kilometriä.
Kerran vielä: nyt laiva on kiertänyt Hietakarin ympäri ja kääntynyt kohti pohjoista. Kohta se katoaa merivartioaseman taakse. Tässä laiva on vain neljän kilometrin päässä kamerasta. Vastavalo syö kuvasta yksityiskohdat tehokkaasti.
Monessa paikassa tuhoja tehnyt talvimyrsky oli jättänyt jäljet tännekin: pitkin matkaa olivat heiveröisimmät puut katkenneet jäiden voimasta, ja ne, jotka olivat kestäneet paikoillaan, olivat menettäneet meren puolelta kuorensa noin metrin korkeudelle asti.
Meriniemen uimaranta oli vielä autio. Kunhan kesä tästä etenee, niin eivätköhän lähiseudun uimarit taas löydä tämänkin paikan. Rantahan tässä on vallan mainio.
Harmillista, kun kasvituntemukseni on niin heikko, etten tätäkään kukkasta tunne nimeltä. Kivasti se kuitenkin toi väriä laskuveden ansiosta muuten kovin synkkäsävyiseen rantaan.
Tuulensuojaisessa rannassa oli lähes tyyntä.
Edempänä oli pieni pätkä kivikkoisempaa rantaa, ja täälläkin rantapusikossa näkyy tuo edellä mainitsemani metrin korkeudelle ulottuva kuorettomuus.
Seuraavalla hiekkarannalla oli käynyt räpyläjalkaista porukkaa tepastelemassa.
Muutoin tämäkin ranta oli autio.
Tämän biitsin jälkeen riitti rantaretkeily ja suuntasin kulkuni kohti sisämaata. Ja kas kummaa, täälläkin kasvoi korvasieni. Yritin etsiä, josko tälle näkemälleni yksilölle olisi löytynyt kavereita, mutta ei niitä ollut.
Pari vuotta sitten rakennetun ulkoilureitin alikulku on mielenkiintoisen näköinen sopivassa valaistuksessa.
Ja taas korvasieniä. Nämä tosiaan näyttävät kasvavan paikoissa, joissa on edellisenä kesänä rikottu maanpintaa. Ne tuppaavat kuitenkin esiintymään samoissa paikoissa vain kerran, eli jos jonain keväänä löytää hyvän korvasieniapajan, ei samasta paikasta kannata kuvitella enää seuraavana keväänä löytävänsä välttämättä sienen sientä.
Tällaista metsätietä on kiva kävellä.
Tässä kohtaa etsin metsästä sopivan korkuisen kannon, jonka nokkaan istuin retken ensimmäiselle evästauolle. Mukana oli tällä kertaa voileipä, kovaksi keitetty kananmuna ja vähän pullaa. Koska kyse oli iltaretkestä, en ollut varannut kahvia (illalla juotuna se vie yöunet), vaan tyydyin juomaan raikasta vettä eväideni kanssa.
Seuraavaksi teinkin sitten Virheen. En viitsinyt katsoa karttaa, vaan suuntavaistooni luottaen lähdin kävelemään pitkin tietä, jota kuvittelin Kellonlahdentieksi. Mielessä oli epämääräinen muistikuva, että kyseinen tie kulkee jonkin soikion - koira- tai raviradan - vasemmalta puolelta, ja sitä kävelemällä pääsisiin haluamaani suuntaan. Todellisuudessa olinkin lähtenyt kävelemään Hevosenkenkää itään. En kuitenkaan tuossa vaiheessa edes huomannut virhettäni, kun keskityin ihmettelemään tien vasemmalla puolella kohoavaa kumparetta, joka lienee rakentamisen tieltä pois kuljetettua joutomaata. Tätä tietä kävellessäni näin tämän kevään ensimmäiset pääskyset, eli nyt on kesä.
Hetken aikaa ajattelin, että voisin kiivetä tuon mäen päälle, ja jatkaa sitten sen takaa matkaani metsään, mutta ympäristö näytti siinä määrin soiselta, että arvelin mäen takaisten maastojen olevan sopimattomat kengilleni. Siispä jatkoin eteenpäin. Tien toisella puolella vallitsevasta kasvillisuudesta päättelin, että ilmeisesti tässäkin on joskus ollut peltoa, jonka on sittemmin annettu rauhassa metsittyä.
Tämä putkiviidakko pitänee sisällään maahan kaivettuihin vesi- ja viemäriputkiin liittyvien venttiilien hallintalaitteita ja ehkä jotain muutakin. En tosin tiedä, vaan tämä on puhdas arvaus, ja voi mennä ihan väärinkin.
Hevosenkenkä päättyy tähän, mutta kulkukelpoinen ura ei. Liekö tuohon kaivettu vesi- ja/tai viemäriputkia tai mitä tahansa, hyvä siinä oli kävellä. Tässä kohtaa aloin vähän epäillä, että en ollut siellä, mihin oli tarkoitus mennä, mutta aurinko paistoi ja oli muutenkin mukavaa, joten väliäkö sillä, mihin tie vie.
Tällaiseen vanhan merenpohjan maaperään kaivettu oja ei kauaa kuosissa pysy - malliesimerkki nopeasta eroosiosta.
Tästä en sitten enää eteenpäin päässyt. Edellisessä kuvassa näkyvä oja on tässä tuo oikealta tuleva oja, joten tässä kohtaa edessäni oli vasemmalta oikealle kulkeva leveähkö oja. En uskaltanut yrittää hypätä ojan yli, joten palasin vähän matkaa takaisin ja käännyin sitten edelliseen kulkusuuntaani nähden vasemmalle eli kohti pohjoista - suuntaan, johon minun olisi pitänyt olla matkalla koko ajan rannasta lähdettyäni.
Tämä tie, jolle ei kartasta löytynyt vielä nimeäkään, oli nähtävästi lähinnä hevosharrastajien käytössä. Tien reunalla oli liikennemerkitkin, joiden sijoittelu ei ole mennyt ihan oikein: ensinnäkin merkit ovat tien väärällä (vasemmalla) puolella ja toiseksi lisäkilpi on päämerkin väärällä puolella (yläpuolella).
Itse merkkien valintakin on vähän kyseenalainen - ehkä tarkoitukseen paremmin sopisi liikennemerkki 427 eli ratsastustie:
Muuta merkkiä ei välttämättä tarvittaisikaan. Nimittäin Tieliikenneasetuksen pykälä 18 sanoo tästä merkistä, että "Merkillä osoitetaan ratsastustie, jota ratsastajan on käytettävä asianomaiseen suuntaan kuljettaessa. Ratsastustietä eivät muut kuin ratsastajat saa käyttää. Ratsastustiellä on soveltuvin osin noudatettava, mitä tieliikennelaissa säädetään ajoradalla ajamisesta. Yhdistetty ratsastustie ja kevyen liikenteen väylä osoitetaan allekkain asetetuilla merkeillä. Rinnakkainen ratsastustie ja kevyen liikenteen väylä osoitetaan rinnakkain asetetuilla merkeillä.". Sitä en kylläkään tiedä, rinnastetaanko ravikärryt (tai mikä se oikea nimitys noille onkaan) ratsastajiin.
Tätä tietä en olisi halunnut kovin pitkästi kulkea, joten läksin ensimmäisestä kohdalle sattuneesta risteyksestä taas poispäin - tie tosin ei näyttänyt mitenkään kovin hyväkuntoiselta.
Vähän ennen tämän tien päättymistä erkani siltä vielä pienempi tie.
Ja kohta ei sitten tietä enää ollutkaan, sillä tämä viimeisin osuus päättyi pellon reunaan.
Tässä kohtaa oli pakko todeta, ettei tämä mennyt niinkuin Strömsössä. Reppu selästä ja kännykkä esiin, ja kännykällä netistä auki Kansalaisen karttapaikka. Kompassista vielä pieni ilmansuuntien tarkistus, ja löytyihän se sijainti. Olin sellaisen pellon reunassa (kartassa Koulunmetsä -tekstin kaakkoispuolella oleva pellonreuna), jonka takana olisi joka suunnassa ollut vain ojitettua metsää - siis todennäköisesti varsin hankalakulkuista maastoa. Ei auttanut kuin todeta tapahtunut suunnistusvirhe ja palata takaisin sille hevostielle.
Onneksi vaelluskenkäni eivät pane pahakseen pientä kuraantumista.
Edessä oli pitkä suora soratie, joka ei äkkikatsomisella vaikuta kovinkaan kiinnostavalta.
Tien viereen oli aloitettu jo luksusasuntojen rakentaminen.
Tämän tylsäksi kuvittelemani soratiesuoran vasemmalla puolella oli mielenkiintoinen rakennelma - jokin lastauslaiturilla varustettu rakennus tässä on joskus ollut, mutta mikä?
Pitkulaisia puulaatikoita siellä oli, mutta en tohtinut tämän lähempää mennä niitä tutkimaan. Joku raja se nuuskimisessakin pitänee olla.
Tällaiseksi on Virpiniemen ja Kellon välinen metsä mennyt: leveä ja vielä leveämpi asfalttibaana keskellä metsää. Ojien ulkoreunoista näkee, kuinka ohut pintaturvekerros näissä metsissä on.
80 km/h nopeusrajoitusmerkkiä en vielä muutama vuosi sitten olisi uskonut tässä metsässä näkeväni.
Muutama sata metriä tätä baanaa riitti, ja sitten sukelsin takaisin metsätielle. Mutta koska lähellä on paljon hevosharrastajien toimintaa, oli vähän joka tiellä näkyvissä, että reitti on myös ratsastajien suosiossa.
Ei niin pientä polkua, ettei siitä olisi hevosella menty.
En halunnut kohdata hevosia retkelläni, enkä varsinkaan astua lantaläjään, joten uudelleenreititys oli tarpeen. Onneksi metsä oli tässä kohdin hyvin helppokulkuinen - nuorehko mäntytaimikko oli mitä mainiointa kävelymaastoa.
Taimikon toiselta puolelta löytyi sitten vanhempaa puustoa, ja myös yksi sopivasti kaatunut puu. Tuohon rungolle oli mukava istahtaa syömään seuraavaa annosta retkieväistä.
Jäkälää näissä metsissä kasvaa paljon, ja menneinä vuosikymmeninä sitä vielä kerättiin paljon ihan ulkomaille vietäväksi asti.
Tämä Virpiniemen - Isoniemen - Kellon - Haukiputaan väliin jäävä metsä on täynnä pikkuteitä ja polkuja. Saman suuntaisina metsää halkovista teistä voi tehdä päätelmiä siitä, miten maiden omistus on tällä alueella aikanaan järjestetty.
Muutamat puut on merkitty 1- tai 2-värisin tunnuksin - näillä on paalutettu alueella risteilevien hiihtolatujen paikat.
Ratsastajien ja muiden metsässä liikkujien rauhanomainen rinnakkaiselo ei aivan joka paikassa ole toteutunut.
Muutamat reitit on selkeästi merkitty ratsastajilta kielletyiksi.
Alueen hyvälaatuisia hiekka- ja soravaroja on monin paikoin hyödynnetty, mutta jos kuopat hylätään maisemoimatta, kestää niiden palautuminen alkuperäiseen kuntoon vuosikymmeniä.
Hiihtoladut - jotka toki kelpaavat lenkkeilyreiteiksi kesälläkin - on asianmukaisesti viitoitettu.
Tällainen harvinaisempi puulaji on ruvennut kasvamaan Virpiniemen metsissä.
Jokainen metsäretki päättyy aikanaan - tältä retkeltä palasin takaisin ihmisten ilmoille Virpiniemen hyppyrimäen vierestä. Tosin en minä tällä retkelläni päässyt kunnolla edes pois ihmisten ilmoilta, on tämä seutu niin täyteen rakennettu ja muutoinkin kovassa käytössä.
Näin leveä silta on hiihtäjille rakennettu. Vähän epäilen tällaisen tarpeellisuutta.
Virpiniemen seudun ainutkertaisen luonnon tuhoamisessa on otettu käyttöön jo näin järeät koneet.
Golfpalloilijoilla on joskus pallo hukassa. Joka vuosi näitä löytyy kentän ympäristöstä muutama. Opettelisivat lyömään kunnolla ne pallonsa.
Golfkentän paikkaaminenkin on haitekkiä - ei kelpaa paikan päällä kasvatettu nurmikko, vaan se pitää tuoda jostain kauempaa rullatavarana.
Minun puolestani tuon kentän saisi laittaa kokonaisuudessaan rullalle ja kuljettaa himputtiin täältä. Olisi sille varmasti löytynyt kelvollinen paikka muualtakin, ettei olisi tarvinnut tärvellä isoa osaa haukiputaalaisten perinteisistä ulkoilumaastoista.
- - -
Tästä nyt ei varsinaista luontoretkeä tullut - ainakaan siinä mielessä, että olisin päässyt pois rakennetusta ympäristöstä, koskemattoman luonnon äärelle. Taitaa olla tuo Virpiniemen maasto jo niin suuresti hyötykäyttöön otettu, ettei sieltä kannata edes etsiä luonnon rauhaa ainakaan siinä muodossa kuin sitä haluaisin löytää.
Virpiniemen viime aikaista rakentamista ajatellessani tulee mieleen Asterix-albumi Jumaltenrannan nousu ja tuho, jossa kuvataan, kuinka roomalaiset yrittävät rakentaa gallialaiskylän lähistölle, luonnontilaiseen metsään esikaupungin palveluineen ja huvituksineen. Koska kyse on voittamattomista gallialaisista, päättyy tuokin tarina roomalaisten tappioon, ja kiitos tietäjä Akvavitixin, gallialaiset saavat kasvatetuksi uudet puut roomalaisten kaatamien tilalle. Olisipa minullakin Akvavitixin käsittelemiä tammenterhoja, niin voisin muuttaa vaikka erään golfpallokentän metsäksi. Tosin tammenterhojen sijaan olisi ehkä parempi käyttää männynkäpyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti